An abundance of rain ensnared by the faint sky
It pours down forcefully like suicide of the future
Mä en käsitä miksi mua turhauttaa tällä tavalla. Haluaisin kirjoittaa, puhua, laulaa, piirtää, olla tekemättä mitään, nauttia, olla jonkun seurassa, saada läheisyyttä... Tuntea oloni huomatuksi. Haluaisin vaan vuodattaa mun sisällä olevia asioita, mutta jotenkin en taas osaa, ja on vain muutama ihminen, tietty ihminen, jolle haluaisin puhua.
Enkä myöskään kestä yhtään ajatusta - taas vaihteeksi - että mun pitäisi olla kotona. Mä turhaudun siihen paikkaan, siihen tekemättömyyteen ja tylsyyteen. Olemattomuuteen. Siihen, etten osaa olla siellä vapaasti ja lukittaudun vaan omaan huoneeseeni. Musta on ärsyttävää, jos paikalla on muita. Haluaisin olla yksin, yksin, yksin, tai sitten hyvien ystävien seurassa. Mutta en mä voi olla yksin, jos edes samassa huoneistossa on muita. Tuntuu että se niiden paikallaolokin kahlitsee, köyttää, hirttää, ahdistaa.
Haluaisin jotenkin enemmän tutustua itseeni. Mutta mä tarvitsisin siihen aikaa ja omaa rauhaa. Sitä, ettei kukaan muu sanele sitä, mitä mun pitää tai kuuluu tehdä. Mä tiedän, etten mä voi ignoorata sellaisia juttuja kokonaan, mutta edes joskus tai osittain. Joksikin aikaa. Haluaisin tuntea olevani elossa, mieluusti jossain muualla, ja tajuta, että pärjään yksin. Toisaalta mun pitäis taas antaa mun ympärilläni olevan muurin rappeutua - päästää muut lähemmäs ja antaa niille arvoa. Mutta mä olen niin epävarma, enkä mä luota. Mä en luota siihen, että kukaan oikeasti tarvitsee mua tai haluaa mun seuraa. Mä pelkään olevani tarpeeton, outo - sellainen jota kartetaan.
Ja vaikka mun herkkyyden pitäisi olla mulle voima, niin välillä tuntuu, ettei se ole.
Mulle luettiin tarot-korteista tänään. Ei ne valehtele ( toisin kuin raamattu ). Ne sanat oli suoraan minusta, mun elämästä. Mä en silti vaan ole varma kaikesta, kun ne keskittyi lähes pelkästään mun sisäisiin asioihin. Mä haluaisin ulkoisiinkin jotain muutosta, jotain ratkaisua.
