Suurin osa ihmisistä varmaan ajatteleekin, että elämä, jota elän, on mulle suurinpiirtein "ihan okei".
En mä näytä ulospäin sitä, miten paha olo mulla on. Miten vihainen, miten helvetin vihainen mä olen itselleni kaikesta. Ei kukaan tajua, että mä olen palasina, rikki ja hajalla, särkynyt kuin maahan paiskattu kaljapullo. En mä ainakaan näytä sitä, miten mä haluaisin vaan korjata kaikki tekemäni virheet, joita nyt kadun enemmän kuin mitään. Miten mä haluaisin vaan huutaa, kiljua, itkeä, paiskoa tavaroita ja saada ihmiset huomaamaan. Olis taas joku ihminen, joka saisi mut tuntemaan itseni tärkeäksi, rakastetuksi, olemassaolevaksi.
Mä olen tällä hetkellä vain uppeluksissa omassa syvyydessäni, kietoutuneena verkkoon jonka olen itse itselleni kutonut.
Voin syyttää kaikesta vain itseäni.
Mä olisin voinut muuttaa kaiken, mutta mä en tehnyt sitä.
Se on se, jota mä tulen katumaan aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti